Isänä, erityisluokanopettajana ja tuoreena kuntapäättäjänä olen miettinyt kuluvana vuonna paljon lasten ja nuorten elämää. Työskentelen yläkoulussa erityisluokanopettajana. Näen siis teinejä päivittäin ja olen aika hyvin hököllä siitä, mistä he milloinkin puhuvat.
Näen ja aistin myös oppilaiden yleistä olemusta ja mielialoja. Välillä olen ollut todella huolestunut, sillä olen nähnyt työssäni lasten ja nuorten kasvavan pahoinvoinnin.
Nuorten pahoinvointi on kasvanut rinta rinnan digitaalisen median käytön lisääntymisen kanssa. Ennen puhelinten käytön rajoittamista yläasteikäiset eivät jaksaneet keskittyä koulutehtäviin. Kun puhelin oli koko ajan hollilla, sitä vilkuiltiin jatkuvasti. Välituntisin oli seinänvierustat täynnä kumarassa olevia oppilaita, jotka tuijottivat puhelintaan. Sosiaalinen kanssakäyminen oli hyvin vähäistä ja liittyi lähinnä somen tai pelien kommentointiin.
Tilanteeseen onneksi herättiin eduskunnassakin, joka hyväksyi uuden lain kännyköiden käytön kieltämisestä koulupäivän aikana. Jotkut vanhemmat olivat huolissaan siitä, miten lapset selviävät koulupäivästä ilman puhelinta. Opettajakunnassakin keskusteltiin siitä, onko lapsilla ja nuorilla tarpeeksi tekemistä välituntien aikana.
Kun syksy koitti ja uusi lukuvuosi alkoi, myös minä mietin, mitenhän tässä käy. Olin hieman skeptinen. Mutta ei tullutkaan konflikteja tai protestointeja. Oppilaat ottivat asian erittäin hyvin vastaan. Puhelimet sujahtivat kuin itsestään reppuihin ja pysyivät siellä. Oppilaiden keskittymiskyky ja tehtävien tekeminen parantui silmissä. He alkoivat jopa kaivata tehtäviä. Katseet nousivat pulpetista ja oppilaat alkoivat kommunikoimaan keskenään. Oppimisen janon ja ilon pystyi aistimaan. Oppilaat eivät selvästikään tehneet asiasta ongelmaa.
Odotan innolla vuoden vaihdetta ja tulevaa kevätlukukautta, kun kännyköiden käyttökielto myös välitunneilla astuu voimaan. Uskon nimittäin vakaasti, että sekään ei ole oppilaille mikään ongelma, ellemme me aikuiset tee siitä ongelmaa.
Meidän aikuisten pitää uskaltaa olla aikuisia ja asettaa rajat. Sille teinillekin. Sitä hän tarvitsee ja sen hän on ansainnut. Rajat tuovat lapselle ja nuorelle turvallisuuden tunteen siitä, että heistä välitetään. Vaikka rajattomuus saattaa kuulostaa hienolta, se voi ahdistaa hyvin paljon. Harva kännykkänsä kanssa kasvanut nuori kykenee itse rajoittamaan omaa pelaamistaan tai somen käyttöään, eikä hänen sitä tarvitsekaan pystyä tekemään. Se on aikuisen tehtävä. Me aikuisetkin tiedämme, kuinka vaikeaa ruutuajan rajoittaminen itsellekin on. Minä ainakin tiedän.
Tehdään yhdessä aikuisina uudenvuoden lupaus siitä, että ollaan välittäviä ja läsnä olevia lapsillemme ja nuorillemme. Otetaan aikuisen paikka ja vastuu, kestetään kiukuttelut ja raivarit ja otetaan vastaan ilot ja surut.
Antti Mainio
Erityisluokanopettaja, kaupunginvaltuutettu, hyvinvointi-liikunta- ja kulttuurilautakunnan jäsen